Ajatuksia Coloradon tapahtumista, Rick Randolph

03
Hel
2013
hempai

Ajatuksia Coloradon tapahtumista, Rick Randolph

“Jokaisesta sadasta miehestä kymmenen ei edes tulisi olla siellä, kahdeksankymmentä on pelkkiä maalitauluja, yhdeksän on todellisia taistelijoita, ja heidän olemassaolostaan saamme olla onnellisia, koska he tekevät taistelun. Mutta se yksi, yksi on soturi, ja hän tuo kaikki muut kotiin.”    – Herakleitos

Poliisina ja itsepuolustuskouluttajana koen velvollisuudekseni pohtia elokuvateatteriammuskelua, joka tapahtui viime viikolla Aurorassa, Coloradossa. Vaikka olen näinä viime päivinä ajatellut, lukenut ja puhunut tästä tragediasta paljon, en tee sitä niinkään poliisina tai kouluttajana. Ajattelen sitä isän, aviomiehen ja ystävän näkökulmasta.

Olen yrittänyt kuvitella itseni siihen teatteriin kaikissa mahdollisissa skenaarioissa: yksin, vaimoni kanssa, lasteni kanssa, aseistettuna, ilman asetta, eturivissä, takarivissä. Mitä jos joku seurassani oleva saa osuman luodista? Vaimoni? Tai poikani? Missä tahansa näistä skenaarioista päätavoite on selkeä – itseni ja perheeni varjelu. Poliisina yksi tavoitteeni on myös viattomien sivullisten suojeleminen.

Tiedän vain vähän siitä mitä tapahtui, lukuunottamatta kaikkea sitä mitä olemme lukeneet raporteista, joten näkökulmani perustuu omiin pohdiskeluihini uutisjuttujen pohjalta. Tarkoitukseni ei ole osoittaa vääräksi ihmisten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä – totta puhuen, kukaan ei tiedä kuinka reagoisi sellaisessa tilanteessa ennen kuin siihen on joutunut – mutta haluan vain jäsentää ajatuksiani, jotta kykenen muodostamaan suunnitelman jota seurata, jos minä ja perheeni koskaan päädymme vastaavaan tilanteeseen.  

En yritä sijoittaa itseäni väittelyyn piilotetun aseen kantamisen laista tai aselaeista ylipäätään. Jätän sen itseäni älykkäämmille ja poliittisemmille henkilöille. Teatteri oli aseilta kiellettyä aluetta, mutta en ole vielä kuullut kenenkään siellä olleen sanovan, että he olisivat olleet aseistettuja ilman tuota kieltoa. Olen lukenut useita blogipostauksia ja mielipidekirjoituksia, joiden mukaan asiat olisivat olleet toisin, jos teatterissa olisi ollut edes yksi aseistettu kansalainen.

Kaikkien lukemieni raporttien ja poliisiradiosta kuulemani perusteella se paikka oli täydessä kaaoksessa – savua, kirkumista ja laukauksia pimeässä elokuvateatterissa. Murhaajalla oli päällään ballistinen liivi ja kaasunaamari, ja hän oli aseistautunut rynnäkkökiväärillä, haulikolla ja käsiaseilla. Vaikka tämä yksinään kuulostaa jo uhkaavalta, se ei myöskään ole järin hyvä kohde, ei edes kaikkein parhaille ampujille vain parin metrin päästä (oletan että elokuviin menijät eivät ottaisi suojakseen AR-15:ttä vaan lähinnä käsiaseen). Todennäköisesti ns. hyvien puolellakin oleva tyyppi olisi aiheuttanut uusia uhreja vastatessaan laukauksiin siinä kaaoksessa.

Kävin läpi kaikki skenaariot päässäni. Työnsin vaimoni maahan ja liikuin kohti ampujaa. Minun skenaariossani kaikki oli yhtä kovaäänistä, kaoottista ja savuista niin minulle kuin ampujallekin. Olen joskus käyttänyt kaasunaamaria, ja se rajoittaa näkökenttää. Voin vain uskoa, että hänen on täytynyt ampua sattumanvaraisesti kohti yleisöä. Hän ei ole voinut tähdätä. Tämä antaa minulle mahdollisuuden päästä lähelle. Tiedän, että minuun luultavasti osuu, mutta tajuan myös että minun täytyy päästä häneen käsiksi, jotta saisin pysäytettyä hänet. Jos olen aseistettu, minun täytyy päästä lähelle ampuakseni. Minun täytyy pysäyttää hänet. Jos en pysäytä, hän saattaa ampua vaimoani. Vaimoni tietää, että hänen täytyy juosta pakoon, kun saan ampujasta kiinni, kun hänen huomionsa on kiinnittynyt minuun. Olemme puhuneet siitä ennenkin.

Mutta entä jos lapseni ovat mukana? Ensimmäinen ajatukseni on toimia heidän suojakilpenään. Mutta kun käyn läpi tätä skenaariota, näen itseni suojaamassa lapsiani vartalollani. Tajuan, että olen pelkkä maalitaulu. Jos uhraan itseni suojaten heitä, tämä pahis saisi heidät silti minun kuoltuani. En pelkää kuolla suojellakseni heitä, mutta haluan, että uhrautumiseni auttaa heidät sieltä ulos elävinä. Jälleen kerran tajuan, että minun täytyy siirtää taistelu ampujan luokse. Ja itse asiassa, kun kävin läpi kaikkia skenaarioita, ainoa toimiva ratkaisu oli hyökätä, huolimatta siitä missä istuin, kenen kanssa olin ja olinko aseistettu vai en. Vaikka joku minulle rakas haavoittuisi, lääkintähenkilökunta ei pääsisi paikalle, jos se tyyppi ampuisi edelleen.

Jotkut skenaarioistani olivat hankalia, penkkien yli hyppimistä, maassa ihmisten yli ryömimistä, heidän ohitseen tunkemista. Mutta sitä harjoittelenkin paljon, hyppimistä ja kiipeilemistä (tässä siis pieni mainos toiminnalliselle harjoittelulle). Joissain mielikuvissani ampujan luokse pääseminen on vaikeaa. Ymmärrän, että se ei olisi helppoa. Se on paskamainen tilanne. Kun käyn mielessäni läpi näitä skenaarioita istuessani takapihallani olutta siemaillen, kuulen kouluttajani Tony Blauerin toistavan kolmea kultaista sääntöään tällaisia tilanteita varten:

1) Hyväksy se mitä tapahtuu. Toki luultavasti jäädyt pieneksi hetkeksi. Mutta et voi jäädä jumiin siihen. Sinun täytyy toimia.

2) Koe se haasteena. On helppoa tuntea itsensä uhatuksi luotiliiveihin ja kaasunaamariin pukeutuneen murhaajan heilutellessa kivääriä. Kouluttaja kehoittaa meitä näkemään sen haasteena.

3) Pysy liikkeessä ja ajattele. En väitä, että se olisi helppoa. Käytävälle pääseminen täpötäydessä teatterissa vaatii hieman vaivannäköä, mutta asettamieni tavoitteiden valossa se on ainoa vaihtoehto.

Todellisuudessa tämä koko harjoitus on yksi versio kouluttaja Blauerin oppilailleen suunnittelemasta työkalusta nimeltään Cycle of Behavior™. Paperilla tämä työkalu on vain kaavio ajatustemme logiikasta ja niistä henkisistä ja psykologisista seinistä ja poluista, jotka sallimme itsellemme kussakin skenaariossa – tässä tapauksessa skenaariona siis raskaasti aseistettu sosiopaatti täydessä elokuvateatterissa. Minun päässäni se tosin toimii suunnitelmana jota seurata, jos koskaan löydän itseni vastaavasta tilanteesta. Ymmärrän kyllä, että juuri tämä nimenomainen skenaario tuskin koskaan osuu kohdalleni. Mutta jotain samantapaista saattaisi osuakin. Suunnitelma auttaa minua joka tapauksessa.

Cycle of Behaviorissa Blauer käy oppilaidensa kanssa läpi heidän motivaationsa, odotuksensa, mielikuvansa, uskomuksensa, neuroassosiaationsa ja pelonhallintataidot. Hän näyttää meillä kuinka haastaa itsemme ja toimia. Hän opettaa kuinka olla jäätymättä pelosta.

Olen aina pitänyt itseäni taistelijana. Koulutan poliiseja lähitaistelua varten. Olen harrastanut painia niin kauan kuin muistan ja valmennan lukioikäisiä painijoita. Osallistuin yli kahteenkymmeneen ammattilaistason vapaaotteluun. Olen viettänyt ison osan elämästäni matoilla ja kehissä. Tykkään iskeä ja osaan ottaa iskuja vastaan. Mutta vasta kouluttaja Blauerin katutappeluihin suunnitellun mielikuvaharjoittelun myötä ymmärsin, mitä omasta treenauksestani puuttui. Paraskaan isku, maahanvienti tai käsivarsilukko ei auttaisi yhtään, ellen oikeasti pystyisi käyttämään sitä. Kehässä ei ole vaikea havaita, koska tappelun pitäisi alkaa. Kuuntelet vain kelloa. Tosielämän väkivaltatilanteissa kello soi myös, mutta sen kuullakseen täytyy vain treenata vähän eri tavalla.

En voi kyseenalastaa paikalla olleiden tekoja. Minulla on vain jälkiviisaan näkökulma siitä, kuinka itse uskon treenanneeni reagoimista vastaaviin tilanteisiin.

Minä kun en usko, että useampi aseistettu ihminen teatterissa olisi juuri muuttanut tilannetta. Se oli yhtä kaaosta. Uskon kuitenkin, että yksi koulutettu ihminen olisi voinut muuttaa tilanteen. Tämä koulutettu ihminen olisi saattanut kantaa asetta tai sitten ei. Sillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Mutta entä kymmenen koulutettua taistelijaa, jotka olisivat päättäneet siirtää taistelun sen pelkurin luokse?

Enkä nyt tarkoita sellaista koulutusta, joka vaaditaan lupaan kantaa asetta. Vaikka se on tärkeää, en tässä tilanteessa tarkoita koulutuksella kykyä osua pieneen ympyrään ampumaradalla kerta toisensa jälkeen. En myöskään tarkoita koulutuksella ajattelutapaa “metsästän, olen siis hyvä aseiden kanssa” tai “olin armeijassa kymmenen vuotta sitten”. Enkä tarkoita vapaaottelua tai nyrkkeilyä (vaikka molempia rakastankin).

Tarkoitan koulutuksella vastuullista kouluttautumista tosielämän skenaarioihin. Tarkoitan sillä sekä itsesi että perheesi valmistautumista henkisesti ja fyysisesti tällaisiin kamaliin tilanteisiin ja perheesi voimaannuttamista antamalla heille työkalut ja tiedot ratkaisun löytämiseen – turvalliseen poispääsyyn. Henkinen valmistautuminen, pelonhallinta, toiminnallinen harjoittelu ja perusperiaatteisiin perustuvat taktiikat ovat avaimet siihen.

Minä en ole militantti. Lapsilleni ei ole opetettu, että kaikki haluavat satuttaa heitä. Tosiasiassa en olisi varmaan edes ollut aseistettu, jos olisin istunut siinä elokuvateatterissa sinä iltana.

Olen surullinen niiden perheiden puolesta, jotka menettivät rakkaitaan tai joihin välikohtaus vaikutti jollain tavalla. Olen pahoillani ja surullinen niiden poliisien, palomiesten ja lääkintähenkilöiden puolesta, jotka joutuivat paikalle. Olen surullinen sen väittelyn takia, jota tulemme näkemään uutisissa koskien sitä, johtuiko tämä siitä että jotkut osavaltiot myyvät laillisesti rynnäkkökiväärejä vai siitä että teatteri ei sallinut kantoluvallisten aseiden tuomista teatteriin. Olen surullinen siitä, että maamme älykkäimmätkään mielet eivät ymmärrä, että kummankaan lain muuttaminen ei olisi tässä tragediassa auttanut kuin vähän tai ei ollenkaan.

Olen surullinen siitä, että sen sijaan että jokainen meistä voisi opetella tunnistamaan tällaiset tilanteet ja suojelemaan itseämme ja perhettämme, me vain kuuntelemme asiantuntijoita, jotka jälkiviisaudessaan osoittavat niitä varoittavia merkkejä, jotka meidän olisi pitänyt tässä hyypiössä havaita.

Olen myös surullinen siitä, että sen sijaan että näkisimme tämän kutsuna tai mahdollisuutena ottaa vastuuta omasta turvallisuudestamme, suurin osa amerikkalaisista vain äänestää lakimuutoksista tai tarttuu helppoon “ratkaisuun” kantaa asetta itsensä aseeksi treenaamisen sijaan. Oli se sitten ystävä, puoliso, lapsi tai naapuri, meillä jokaisella on joku joka saattaa tarvita meitä. Ota se vastuu vastaan. Hakeudu siihen.

Ole se, joka tuo muut kotiin.

- Rick Randolph


Artikkeli julkaistiin alunperin osoitteessa http://rick-rickrandolph.blogspot.fi/

Artikkeli on suomennettu ja julkaistu kirjoittajan luvalla.